tiistai 22. tammikuuta 2008

Sumussa vaeltava kansa ( tai vaihtoehtoisesti: Miksei historiaa kannata opiskella?)





Tänään on siitä erikoinen päivä, että taivaalla on voinut nähdä ensin kaistaleen sineä ja sitten psykedeesisen auringonlaskun. Viime viikot olemme suhteellisen intensiivisesti nimittäin vaeltaneet eriasteisissa hernerokkasumuissa, mikä on välillä tuntunut kuin jonkin eksoottisen rakkausromaanin miljööltä, toisinaan taas yksinkertaisesti rasittavalta.



Keskusta sumussa.


Sumu kuvaa hyvin allekirjoittaneen sisäistä (pseudu)tietoteoreettista tuskaa. Suunnilleen joka kolmas päivä mietin kirjoittavani kiltille professorisedälle, joka hoitaa graduohjaajankin virkaa, että lopetan graduksikin kutsutun pseudutieteen ja muutan vuorille kasvattamaan vuohia tai jotakin muuta yhtä kivaa. Kaikki ns. tutkimuksen johtopäätökset kun pohjautuvat perusteluihin ja asioita voidaan perustella monella tavalla. Joku voisi sanoa, että tämän hetkinen tilani johtuu liian monien kirjojen lukemisesta ja liiallisesti, osittain epäjohdonmukaisesta ajattelusta. Viisaan kämppikseni Petran mukaan en voikaan kuvitella ymmärtäväni sellaista asiaa kuin nyky-Slovenia. Miten voisinkaan, koska voiko Slovenian valtion rinnastaa sen kansaan? Tuskinpa. Ja vaikka niin tehtäisiinkin, osuttaisiin silti enemmän tai vähemmän männikköön, koska ei ole olemassa yhtä kansaa, silla kansan jäsenet eivät ole identtisiä. Välillä tuntuukin siltä, että esimerkiksi sloveenien yleisen mielipiteen pohtiminen on samaa kuin etsisi neulaa sieltä iänikuisesta heinäsuovasta. Toki yleisiä huomioita voi aina tehdä, jos vaan ymmärtää niiden rajallisuuden. Eikä relativismin suohonkaan kannata syyttä suotta upota.


Edellisessä on yksi esimerkki siitä, miksi en suosittele (poliittisen) historian opiskelua muille kuin erittäin rautaiset hermot ja suhteellisuudentajun omaaville valioyksilöille. Tässä on myös yksi syy siihen, miksi graduni ei valmistu kahdessa kuukaudessa paikallisten opinnäytetöiden tapaan...


Kävimme eilen katsomassa elokuva-arkistossa jugoslavialaisia propagandaelokuvia. Voi, Tito oli 40-luvun lopulla vielä ihan komea, hiukset kun oli laineilla ja kaikkea. Hänen lisäkseen elokuvapätkien sankareita olivat sosialismin ideaalin tapaan työläiset ja nuoriso. Kauniiden, terveiden ja hymyilevien nuorten käyttäminen propagandan välineenä ei olekaan mikään huonompi idea. Siellä he rakensivat rautateitä ja voimistelivat jalkapallokentän täydeltä samaan tahtiin. Kyseisille kuville on helppo naureskella ja hymähdellä ironisesti, muttei sekään ole kovin oikeudenmukaista. Käsityksiä menneisyydestä on helppoa yhtäältä ihannoida ja toisaalta halveksia. Oikeuden tekeminen ei ole tässäkään asiassa helppoa. Esimerkiksi maansa ja aatteen puolesta ahertavia nuoria voidaan pitää yhtäältä totalitaarisen järjestelmän uhreina mutta toisaalta myös ihmisinä, joille aate saattoi tarjota –ainakin joksikin aikaa –jonkinlaisen suojan ja päämäärän. Asiat eivät ole vertailukelpoisia, mutten silti voinut olla miettimättä, minkä puolesta me paljon puhutut nykyajan nuoret taistelemme? Itsemmekö?


Jottei kenenkään tarvitsi huolestua ylettömästi tämänkertaisista kirjoituksista, kerrottakoon että vastapainona tieteenfilosofian alkeiden-alkeiden ja liiankin tuttujen historialöpinöiden pohtimiselle ovat esimerkiksi kahvilat kavereiden kanssa tai yksin, Harumi Murakamin kirjat, kävelyretket kameran kanssa tai ilman. Valokuvaus on siitä rentouttavaa, ettei siinä asioita tarvitse selittää sanoilla. Sanoja tai sanallista viestintää taidetaan arvostaa välillä muutenkin vähän liikaa.


Kahvilassa.



Ah, ihanaa mainontaa.


Ljubljana.




Kranjin kaupunki harmaana sunnuntaina.



Kranjin asema.









sunnuntai 6. tammikuuta 2008

Matkailu avartaa?



En ole kirjoittanut, koska en ole vähään aikaan ollut maitokahvimaassani Sloveniassa. Ennen uutta vuotta kuitenkin palasin kuunneltuani edeltavat puolitoista päivää kiskojen ääntä. Insinööritaito on tosin jalostanut aika monet junat hyvin hiljaisiksi varsinkin matkareitilläni Pohjois- ja Keski-Euroopassa. Huippuilmastoiduissa pikajunissa istuminen on miellyttävää – ainakin yleensä – mutta välillä myös aika tylsää, ja joskus tulee kyllä ikävä varsinkin eräiden Kaakkois-Euroopan junamatkojen tunnelmaa, silla kysesisilla matkoilla "etelassa" ihmiset eivät ole kommunikoineet läppäreidensä vaan toistensa kanssa. Tosin haittapuolena asioiden kuten matkankulun ennakoitavuus voi toisinaan olla olematonta. Aina ei tiedä millaisiksi asekauppiasveijareiksi matkatoverit osoittautuvat, kuinka monta käsisuudelmaa matkan aikana joutuu ottamaan vastaan ja miten monta tuntia aikataulusta jäljessä määränpäähän saavutaankaan. Mutta tuo kuuluu seikkailuun, ja mainittakoon, että niin kutsutun Balkanin junissa tapaa onneksi lahinna niin sanottuja normaalejakin sydamellisia ihmisiä. Ja ehdottomasti karmivin junareittini on Tukholma-Malmö-väli huippunopeita junia hunosti imitoivine puolelta toiselle huojuvine kulkupeleineen. Kuka sellaista jaksaa?



Matkalla Itavallassa.


Suomessa mustan joulun viettänyttä odotti Sloveniassa yllättäen melkoinen talven ihmemaa. Sekaisin on maailmankirjat siis tässäkin asiassa. Läheisellä lammella ihmiset ovat luistelleetkin!








Lumen päälle on tosin nyt sadellut jotain, jonka koostumusta en täysin ymmärtänyt, mutta jonka ansiosta terveyskeskukset täyttynevät luunsa rikkoneista mummoista ja muista ja samalla kumisaappaat olisivat kova juttu.

Säätähän pidetään tyypillisesti aika tylsänä puheenaiheena, mutta mielenkiintoiseksi se muuttuu, jos ilmasto vaihtuu Italian rajalle mentäessä ihan toiseksi. Taannoisen päiväretkemme kohde Goricia kun kylpi aurinkossa ja jossain kevään enneloistosta. Historiallisestikin tuo Slovenian ja Italian rajaseutu ja varsinkin Gorizia-Nova Gorica- kaksoiskaupunki on aika kiintoisa, koska Nova Gorica perustettiin vuonna 1948 Jugoslavian menetettyä rauhassa vanhan Gorizian kaupungin Italialle. Slovenian EU-jäsenyyden ja varsinkin Schengeniin liittymisen myötä käsitys kaupunkeja erottavasta rajasta on kuitenkin muuttunut ja himmentynyt, koska mitään rajamuodollisuuksiakaan ei enää ole. Ehkäpä poliittiset ja jossain määrin psykologiset rajat voidaan jossakin tapauksessa murtaa, mutta yhden rajan murtaminen tarkoittaa useassa tapauksessa toisen vahvistamista, kuten viisaat ystavani Ljubljanassa muistuttivat. Esimerkkina Slovenian ja Kroatian raja onkin nyt entistä tarkemmin valvottu. Konkreettiset ja symboliset rajat ovat välttämättömiä, sillä niillä niillä erottaudutaan muista ja suojellaan ja luodaan identiteettiä. Muun muassa sitä kansallista. Mielenkiintoista on se, kenen kanssa milloinkin halutaan leikkia ja ketka halutaan sulkea sinne toiselle puolelle, vihollisiksi.


Gorizia

Varjoista tunnistaa auringon.


Interrail-lippuun sisältyviä jäljellejääneitä matkapäivä käyttääkseni ( Sarajevo peruuntui) suuntasin myös Itävallan eteläisimpään maakuntaan Kärnteniin, jota kaikkien ystävä Jörg Haider hallinnoi. Tässäkin reissussa oli yksi oma lehmä siellä ojassa, koska tämäkin alue on Slovenian historialle tärkeä. Kärntenissä sijaitsi joskus 600-800 luvulla slaavien johtama Karanthanian jonkinlainen valtiomuodostelma, joka on sloveeneille aika iso juttu. Vuonna 1920 Kansainliitto päätti järjestää alueen tulevaisuudesta kansanäänestyksen, minkä tuloksena enemmistöltään sloveenin kielisten asuttama Kärnten liitettiin Itävaltaan eikä suinkaan vasta perustettuun serbien, kroaattisen ja sloveenien kuningankuntaan ( myohempaan Jugoslaviaan). Tasta kaydaan vielakin jonkinlaista polemiikkia. Kärntenissä asuu nykyäänkin aika paljon sloveeneja, mutta eipä niistä esimerkiksi Klagenfurtin maakuntamuseossa pahemmin hiiskuttu. Mutta ihminenhän on taipuvainen vaikenemaan mitä moninaisimmissa tapauksissa, ja jonkinlaista järkevämpää kuvaa saadakseen siellakin pitäisi viettää enemmän aikaa. Matkailu avartaa, mutta liian hätäiset johtopäätökset paikkojen luonteesta saattavat olla loppujen lopuksi vain haitallisia.


Maakuntamuseossa riitti kenkia.



Se on ainakin varmaa, etta kyseisessa paikassa on kaunis luonto. Woertherseen tunnelma ennusti kevaan tulevan ennemmin tai myohemmin.



"Uiminen kielletty"