Tänään on siitä erikoinen päivä, että taivaalla on voinut nähdä ensin kaistaleen sineä ja sitten psykedeesisen auringonlaskun. Viime viikot olemme suhteellisen intensiivisesti nimittäin vaeltaneet eriasteisissa hernerokkasumuissa, mikä on välillä tuntunut kuin jonkin eksoottisen rakkausromaanin miljööltä, toisinaan taas yksinkertaisesti rasittavalta.
Sumu kuvaa hyvin allekirjoittaneen sisäistä (pseudu)tietoteoreettista tuskaa. Suunnilleen joka kolmas päivä mietin kirjoittavani kiltille professorisedälle, joka hoitaa graduohjaajankin virkaa, että lopetan graduksikin kutsutun pseudutieteen ja muutan vuorille kasvattamaan vuohia tai jotakin muuta yhtä kivaa. Kaikki ns. tutkimuksen johtopäätökset kun pohjautuvat perusteluihin ja asioita voidaan perustella monella tavalla. Joku voisi sanoa, että tämän hetkinen tilani johtuu liian monien kirjojen lukemisesta ja liiallisesti, osittain epäjohdonmukaisesta ajattelusta. Viisaan kämppikseni Petran mukaan en voikaan kuvitella ymmärtäväni sellaista asiaa kuin nyky-Slovenia. Miten voisinkaan, koska voiko Slovenian valtion rinnastaa sen kansaan? Tuskinpa. Ja vaikka niin tehtäisiinkin, osuttaisiin silti enemmän tai vähemmän männikköön, koska ei ole olemassa yhtä kansaa, silla kansan jäsenet eivät ole identtisiä. Välillä tuntuukin siltä, että esimerkiksi sloveenien yleisen mielipiteen pohtiminen on samaa kuin etsisi neulaa sieltä iänikuisesta heinäsuovasta. Toki yleisiä huomioita voi aina tehdä, jos vaan ymmärtää niiden rajallisuuden. Eikä relativismin suohonkaan kannata syyttä suotta upota.
Edellisessä on yksi esimerkki siitä, miksi en suosittele (poliittisen) historian opiskelua muille kuin erittäin rautaiset hermot ja suhteellisuudentajun omaaville valioyksilöille. Tässä on myös yksi syy siihen, miksi graduni ei valmistu kahdessa kuukaudessa paikallisten opinnäytetöiden tapaan...
Kävimme eilen katsomassa elokuva-arkistossa jugoslavialaisia propagandaelokuvia. Voi, Tito oli 40-luvun lopulla vielä ihan komea, hiukset kun oli laineilla ja kaikkea. Hänen lisäkseen elokuvapätkien sankareita olivat sosialismin ideaalin tapaan työläiset ja nuoriso. Kauniiden, terveiden ja hymyilevien nuorten käyttäminen propagandan välineenä ei olekaan mikään huonompi idea. Siellä he rakensivat rautateitä ja voimistelivat jalkapallokentän täydeltä samaan tahtiin. Kyseisille kuville on helppo naureskella ja hymähdellä ironisesti, muttei sekään ole kovin oikeudenmukaista. Käsityksiä menneisyydestä on helppoa yhtäältä ihannoida ja toisaalta halveksia. Oikeuden tekeminen ei ole tässäkään asiassa helppoa. Esimerkiksi maansa ja aatteen puolesta ahertavia nuoria voidaan pitää yhtäältä totalitaarisen järjestelmän uhreina mutta toisaalta myös ihmisinä, joille aate saattoi tarjota –ainakin joksikin aikaa –jonkinlaisen suojan ja päämäärän. Asiat eivät ole vertailukelpoisia, mutten silti voinut olla miettimättä, minkä puolesta me paljon puhutut nykyajan nuoret taistelemme? Itsemmekö?
Jottei kenenkään tarvitsi huolestua ylettömästi tämänkertaisista kirjoituksista, kerrottakoon että vastapainona tieteenfilosofian alkeiden-alkeiden ja liiankin tuttujen historialöpinöiden pohtimiselle ovat esimerkiksi kahvilat kavereiden kanssa tai yksin, Harumi Murakamin kirjat, kävelyretket kameran kanssa tai ilman. Valokuvaus on siitä rentouttavaa, ettei siinä asioita tarvitse selittää sanoilla. Sanoja tai sanallista viestintää taidetaan arvostaa välillä muutenkin vähän liikaa.
Kahvilassa.










