Tavallista pidempi hiljaisuus on johtunut siitä, että pään sisäinen elämä on viime aikoina loistanut poissaolollaan. Ollaan syytetty kevättä, en nimittäin oikein ymmärrä, miten se voi olla kenenkään lempivuodenaika. Onko kivaa kun 20 watin lamppu vaihdetaan ikään kuin kertarysäyksellä sataseksi? Shokista toipuminen kestää aina aikansa, ja nyt vihertävät nurmikot ilahduttavatkin jo suuresti.
Sloveniassa on tapahtunut jälleen paljon. Maan entinen presidentti kuoli, minkä johdosta hänen virka-asuntonsa edusta oli jonkun aikaa väärällään ihmisiä. Se olikin veikeä tyyppi, puheli ja jopa kirjoitti kirjoja siitä, että ihmisten pitäisi elää kauniisti ja sovussa toistensa kanssa. Tällä viikolla alkoi maan toinen Big Brother-show Barbie- ja Ken-ihmisineen. Voisihan sitäkin jatkossa katsoa, jos haluaisi oppia urban city slovenscinaa ja ainakin elisen perusteella nähdä huoneen täydeltä sen ison veljen kehotuksesta riisuuntuneita ihmisiä. Voi tätä rappiota. Vähän suurempia ja ikävämpiä asioita ovat tosin olleet kavereiden potkut ja heidän ongelmat slovenialaisen byrokratian ja yliopistolaitoksen kanssa. What a Wonderland.
Aika on mennyt yhden työn - en enää mainitse sen nimeä, liika on liikaa - tekemisen ja välttelyn ohessa vieraiden opastamiseen ja oppaan tulkkaamiseen. Muun muassa äitini oli käymässä, saaden tutustua todenteolla slovenialisen vieraanvaraisuuden kaikkiin puoliin unohtamatta erästä hieman autoritaarista vapaaehtoista turistiopastamme. Samalla huomattiin, että kuuluisat Lipica-hevoset, jotka osaa kai keekoilla yhdellä takajalalla tai jotain, osaa myös melkein syödä peikalosta nahan.
Äidin reissun kohokohta oli kuitenkin vierailu Rovinjin kaupungissa Istrian niemimaalla Kroatiassa, missä tapasimme ystäväni Vidan isän, äidin ja kissan. Ja toki Vidan, joka oli erinomainen opas esitellessään venetsialaistyylisesti rakennettua unelmaista kotikaupunkiaan. Kuriositeettina mainittakoon että Rovinj niin kuin koko rannikko oli aikoinaan kauan Venetsian vallan alla. Sen jälkeen se ehti kuulua lemppariini Itävalta-Unkariin ja sitten näihin moniin Jugoslavia-kuvioihin. Mutta lainatakseni erään toisen rannikkokaupungin internet-sivujen infoa se on vihdoin palannut todelliseen kotiinsa eli Kroatiaan . Jippijaijee.
Vida lähtee toukokuussa puoleksi vuodeksi Espanjaan ja Barbara ja Sasho muuttavat huhtikuussa väliaikaisesti Sarajevoon. Ihanaahan se on heille, mutta vihdoin alan ymmärtää, ettei jäävän osa ole aina niin häävi. Olisi varmaan hyvä yritää vähän tutustua uusiin ihmisiin, mutta jostain syystä takki on siihen vähän tyhjä. Kaipaan ystäviä Suomessa enemmän ja enemmän ja sen lisäksi monia muita aika monissa muissa paikoissa. Onhan jälleennäkemiset keksitty, mutta niidenkin mitta on jossakin määrin rajallinen. Ihanista ihmisistä jää aina toki ainakin se muisto, mikä mielentilasta riippuen voi lämmittää paljonkin tai ei kerrassaan yhtään. En tämän hetkisestä pessimistäni huolimatta kuitenkaan usko, että joku uusi, täysin epäsosiaalinen olio olisi tässä jossain välissä päässyt syntymään. Elämässä vaan sattuu olemaan erilaisia vaiheita. Eikä ihmiset muutenkaan varmaan hirveästi muutu, ne vaan ottaa toisinaan askelia taaksepäin, toisiaan taas eteen. Itseoppinut keittiöpsykologi on jälleen asialla.
Osaa hypoteettisista lukijoista näen varmaan parin viikon kuluttua Suomessa. Siispä na svidenje kmalu!
Kaikki ei muuten aina usko, että lukitut ovat on lukittuja. EVS-kaverini Kristi ja Moritz näyttää esimerkkiä.


1 kommentti:
Moi sisko
Mukava lukea blogiakin pitkästä aikaa.
Tällä kertaa sana olikin erityisen hyvin hallussa. Vai oli se entinen pressa veikeä.
Komeita kuvia taas.
Lähetä kommentti